 |
| Choko Iida, Shinichi Himori |
A 16 mm print with English subtitles by/from Kokusai Koryo Kikin from Japan Foundation viewed at Cinema Orion, Helsinki (Yasujiro Ozu), 18 April 2014
IMDb synopsis: "In 1923, in the province of Shinshu, the widow and simple worker of a silk factory Tsune Nonomiya (O-Tsune) decides to send her only son to Tokyo for having a better education. Thirteen years later, she visits her son Ryosuke Nonomiya (Shinichi Himori), and finds that he is a poor and frustrated night-school teacher with a wife, Sugiko (Yoshiko Tsubouchi), and a baby boy." - Written by Claudio Carvalho, Rio de Janeiro, Brazil."
Motto of the film: "The first act of the tragedy of life begins with a parent and a child." - Ryunosuke Akutagawa
Revisited Yasujiro Ozu's first talkie. It made a strong impression on me when I saw it for the first time 33 years ago. Now the impression was even stronger. The Only Son is a blunt, direct, and stark movie. There is a special intensity in it. It could also very well be used as a study film in psychoanalytic training.
This time I paid attention to the following features:
1. The blunt realism of the silk factory scenes. "(...) these glimpses of the mill's interior are absolutely unique in my viewing of Japanese fiction films of the 1930s", notes David Bordwell.
2. The teacher trusts in the son, but when Ryosuke says he wants to go to high school, mom slaps him in the face. But when she gives in, she goes all the way, toils in the silk mill and sells everything she has, staying herself in the factory dormitory. "You are all I have now".
3. 13 years later when mother comes to Tokyo the son is in dire straits with his little family of which he has failed to inform his mother. "I did not want her to come. I did not want her to see us like this".
4. But once mother is there they sacrifice everything, pawn their belongings and borrow money from everybody in order to give mother a good time in Tokyo.
5. The climactic conversation takes place as mother and son sit on the ground, facing a huge incinerator of the junkyard. "I am not satisfied with what I am now. I should not have caused you hardship. But maybe I have reached the end of a small life. Maybe I should have stayed with you". The motif of regression, a return back home (which does not even exist anymore since mom has sold everything) culminates in the shot with the son fondling a baby bottle.
6. Mother is not disappointed with the son's failure to achieve success but with his lack of spirit. "You are too young to give up like this". The son seems to be resigned but in the conclusion he decides to study more.
7. Mom gets to see a glimpse of the son's character when there is an dangerous accident next door with a horse who kicks the neighbour's little son. Without hesitation the son gives all the money he has to help the poor family. "I'm proud to have you as my son. This is the best souvenir I can take home". We also get to witness the tenderness in the son's family, their genuine affection, in scenes such as both son and daughter-in-law giving the mother a back massage.
8. The Only Son is a devastating story about disappointment in life. It would be easy to imagine an Anton Chekhov tale about these characters. The Only Son is startlingly honest but not pessimistic. Like I Was Born, But... it is also a celebration of the vitality, the life force of the protagonists.
9. The Only Son is also a humoristic story. When the son invites his mother to the cinema, the film they see is Willi Forst's Schubert biopic Leise flehen meine Lieder. (The female star is Marta Eggerth, 1912-2013. The film is screened in the original German without subtitles.) The son is smiling, the mother is quiet, and while Marta and Schubert are frolicking in the cornfield she falls asleep.
10. There are unforgettable images of solitude and reflexion here. The son looking quietly at the classroom wall. The final loneliness of the expressionless mother staring at the void in the backyard of the factory which has become her prison for lifetime.
The image is nice for a used 16 mm print from a source which has perhaps endured some water damage or nitrate decomposition. There is a quality of pleasant soft liveliness. The soundtrack in the source has been more badly damaged, and there is an obtrusive rumble all through the picture. Despite these limitations, this was a deeply moving experience of The Only Son.
Our programme note from 1981:
Yasujiro Ozu on shomin-gekin, alemman keskiluokan arkisen elämän kuvauksien erikoismies. Muutamien liikkuvien ja nopealle leikkaukselle rakentuvien 1920-30 -luvun alun komedioitten (esim. Synnyin mutta..., 1952) jälkeen hän vakiintui käyttämään liikkumatonta, rekisteröivää, noin metrin korkeudella maasta seisovaa kameraa: miljöön luonnehtivasta aloituksesta siirrytään välittömästi puolilähikuviin, joissa Ozun hymyilevät, elokuvasta toiseen esiintyvät näyttelijät puhelevat suoraan kameralle. Toistuvat kohtaukset välittävät seremoniallisuutta ja patriarkaalisuutta. Perheeseen keskittyvän ajattelun tuloksena jokainen kokoavaa yhteisöä vastaan suuntautuva sana, ele tai ilme saa korostamattomanakin suuren painon ja tuntuu miltei moraalittomalta. Tämä hymyilevä perinnetietoisuus on Ozun maailman julkisivu; todellinen tapahtuminen on ilmeen alla. Usein hymy kätkee alleen sukupolvien vaihtumisen armottomat, surullisen katkeat tosiasiat, Ozun ensimmäinen äänielokuva Ainoa poika on hänen synkimpiä kuvauksiaan eron eron ja hukkaan valuneiden odotusten ongelmasta.
Maalaisleski on myynyt kaiken ja mennyt työhön kehräämöön kustantaakseen ainoalle pojalleen koulunkäynnin ja yliopiston. Poika asuu Tokiossa ja pitkän eron jälkeen äiti toteuttaa unelmoimansa matkan pojan luo, Tämä ottaa hänet lämpimästi vastaan, näyttää paikkoja ja vie kotiinsa vaimon ja lapsen luo, joista äiti ei ole tiennyt mitään, Yllättynyt äiti hyväksyy kaiken valittamatta, kunnes poika ilmaisee tunteen että hän on pettänyt äitinsä: hän on vain kurja alakoulun opettaja. Äiti rohkaisee häntä: poikahan on vielä nuori, hänen täytyy vielä yrittää - ei hän itsekään koskaan luopunut yrittämästä, Äiti palaa maalle ja kertoo lopussa ystävättärelleen ihanasta käynnistään’, hymyillen tietysti: Poikaani on onnistunut hyvin, Ja hän on löytänyt hyvän vaimon, nyt voin kuolla rauhassa, Sitten hän tulee ulos ja purskahtaa seinän vieressä hiljaiseen itkuun. Ainoa poika on synkkäsävyinen, viiltävä ja viisas elokuva. Ihmisten välisen ymmärtämyksen tosiasiallinen mahdottomuus, luottamuksen väistämätön epäonnistuminen, vääjäämätön tietoisuus siitä että olemme yksin tässä maailmassa - kaikki tämä on ilmaistu hienovaraisesti, viisaasti ja kuivakkaan viehättävin kääntein, Perustavat inhimilliset arvot, rakkaus, ystävyys, elämän arvo sinänsä joutuvat tässä elokuvassa kyseenalaisiksi painokkaalla tavalla - ei siten vaimennettuina ja ikään kuin ohimennen kuten ohjaajan myöhemmissä teoksissa.
Lamakausi ja Tokion väenpaljous ovat pojan epäonnistumisen tunteen yhteiskunnallis-taloudellisia osatekijöitä, mutta todellinen ongelma on henkilökohtaisella tasolla, Pojan vieraantumisesta huolimatta äiti on valmis hyväksymään hänet, jos hän pystyy hyväksymään itsensä. Aiti lähettää rohkaisevan kirjeen ja hieman rahaa lapselle, poika lupaa yrittää ja kutsuu äidin jälleen käymään, Poika jatkaa taistelua pettymyksensä voittamiseksi, mutta kuten Myöhäisessä keväässä (1949) ja Tokio Storyssa (1955) vanhempi sukupolvi pystyy paremmin hyväksymään odotusten ja todellisuuden välisen kuilun. Äiti valmistautuu kohtaamaan kuoleman; uusi sukupolvi on kasvamassa ja musiikkiteema ("Old Black Joe") vahvistaa hänen mielenrauhansa,
Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975), Audie Bockin (Japanese Film Directors, 1978) ja Donald Richien (Ozu, His Life and Films, 1974) mukaan ST 1981
Where are the hearts once so happy and so free?
The children so dear that I held upon my knee,
Gone to the shore where my soul has longed to go.
I hear their gentle voices calling "Old Black Joe".
No comments:
Post a Comment