Sunday, March 05, 2017

Graniittipoika / [The Granite Boy]


Wäinö Aaltonen: Graniittipoika I, 1917-20. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo, kok. Ahlström. Photo: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen

FI 1979. PC: Verity Films Ky. P+D: Antti Peippo. SC: Antti Peippo, Olli Soinio, Pekka Aine, Marjaleena Virtanen. CIN: Pekka Aine, Antti Peippo. S: Olli Soinio, Matti Kuortti. Music recording: Paul Jyrälä. ED: Juho Gartz. M: Heikki Valpola. Telecast: 8.3.1990 Yle TV1 – VET A-23380 – S – 290 m / 10 min
    There is no spoken commentary or dialogue in this film.
    Viewed at Cinema Orion, Helsinki (Antti Peippo, Master of the Documentary Essay, Risto Jarva -seura / KAVI), 5 March 2017.

The Granite Boy (1917–1918) was one of the breakthrough works by the Finnish sculptor Wäinö Aaltonen (1894–1966). Antti Peippo creates a vision about the baby boy born into the newly independent Finland, becoming an orphan in the 1918 war and dying as a war hero on the battlefields of WWII. A parallel story of the artist Wäinö Aaltonen and the history of Finland, with deeply moving archival footage, including of the fire of the Helsinki University in WWII where one of Aaltonen's masterworks was destroyed.

The most moving achievement in Antti Peippo's series of films about built spaces or sculptures as reflections of history.

A beautiful warm toning in the historical footage. A good print.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY JARI SEDERGREN:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY JARI SEDERGREN:

Graniittipoika (1979) on kymmenminuuttinen elokuva Väinö Aaltosen patsaasta. Uusien näkökulmien läpimurto on tosiasia. Voice overin puuttuminen on merkki alkavasta postmodernista suuntauksesta. Elokuvan ainoa teksti valaisee Antti Peipon näkökulmaa historiallisiin kiinnekohtiin. Vuonna 1917 syntynyt poika jää orvoksi 1918 sodassa ja kuolee toisen maailmansodan taistelukentillä. Musiikki on suggestiivista ja kokeellista taidemusiikkia.

Graniittipoika seuraa kuvin ja näyttein Aaltosen nousua maan eturivin taiteilijoiden joukkoon: Tampereen siltojen myyttisestä menneisyydestä kertovien erämaan sankarien hahmot, Helsingin yliopiston juhlasalin sodan pommituksissa osin tuhoutunut työ jossa Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden ja kansallissankarit Jean Sibelius ja Paavo Nurmi ovat esimerkkejä kansallisen gallerian sankariluonteesta. Niiden rinnalla päänsä alas painanut pellavapäinen graniittipoika, jonka kasvua ennenaikaiseen kuolemaan seurataan suomalaisen dokumenttielokuvan otteilla, vaikuttaa sankarin vastakohdalta: Peipon ajattelu suuntautuu jälleen vastoin 1920- ja 1930-luvun nationalismin ihanteita ja tuo esiin tosiasialliseen yksilöhistorian, jossa kaikki onkin ja käy toisin.

Historiankirjoittajana Peippo toimii Eric Hobsbawmin ohjeen mukaan: historioitsijan on muistettava se, minkä muut unohtavat.

Graniittipoika edustaa ilman muuta historian mahdollisuutta, jota kutsun hiljaiseksi historiaksi. Mutta kyse ei tietenkään ole vain taiteesta tai taiteen mahdollisuudesta auttaa historian kirjoitusta.

– Jari Sedergren 2017

MARKKU VARJOLA:

Graniittipoika

Suomi 1979. Tuotantoyhtiö: Verity Films Ky. Tuottaja: Antti Peippo. Ohjaus: Antti Peippo. Käsikirjoitus: Antti Peippo, Olli Soinio, Pekka Aine, Marjaleena Virtanen. Kuvaus: Pekka Aine, Antti Peippo. Äänitys: Olli Soinio, Matti Kuortti. Musiikin äänitys: Paul Jyrälä. Leikkaus: Juho Gartz. Musiikki: Heikki Valpola. Televisiossa: 8.3.1990 Yle Tv1. VET: 23380 – S – 290 m / 10 min

Graniittipoika on alaotsikoltaan Elokuva Wäinö Aaltosen tuotannosta. Pohjimmiltaan kyse on  ehkä sittenkin jostain muusta, nähtynä kansalliskuvanveistäjämme Aaltosen teosten sekä vanhan valokuva- ja filmimateriaalin kautta.

Wäinö Aaltonen (1894-1966) luonnosteli hänelle ilmeisen rakasta Graniittipoika-veistostaan jo vuonna 1916 ja toteutti siitä eri versioita 1917-1920. Veistos on arvoituksellinen ja monitulkintainen kuin Leonardo da Vincin Mona Lisa -maalaus. Pää alaspäin suunnattu, paikalleen jähmettynyt, puoliksi sisään päin kääntynyt pikkupoika (vain kolmivuotiaaksi väitetty) saattaa näyttäytyä ujona ja arkana. Hänen silmissään ja olemuksessaan voi nähdä - tai niihin projisoida - surua ja alistumista, pelkoa ja jopa kauhua. Mutta myös uhmakkuutta ja peräänantamattomuutta, sisäistä vastarintaa. Ennenaikaista vanhenemista, elämisen  edellytysten hupenemista, kenties peräti varhaiskypsää elämän ja kuoleman ironian tajua.

Peipon elokuvassa ei ole minkäänlaista selostusta eikä siinä muutenkaan puhuta sanaakaan. Alussa annetaan katsojalle kuitenkin avain tekstimuodossa: Graniittipoika 1917, Vuoden 1918 sotaorpo, sotien 1939-1944 sankarivainaja. Tämän kehyksen varaan rakentuu elokuvan kuvasto, jossa näytetään kansalaissodan sekä talvi- ja jatkosodan uhreja. Suomi ei näyttäydykään yhtenäisenä , vaan kahtiajakautuneena maana, jolla on kaksi historiaa tai historiankirjoitusta.

Punaisena lankana on Aaltosen usein teräksistä maskuliinista uhoa pursuavien sankarillis-isänmaallisten veistosten leikkaaminen ristiin sotien vainajien joukkohautojen kanssa. Elokuva näyttää mitä tapahtui viattoman graniittipojan sukupolvelle - jonka Peippo yhdistää tavalliseen kansaan -  miten se uhrattiin teuraaksi rintamille. Peippo fokusoi murtumaan Aaltosen virallisten pönäköiden monumenttien panssarissa kuvanveistäjän oman hienon nuoruudenteoksen kautta, jossa näkyy kiveen veistetyn pojan haavoittuvuus ja inhimillisyys. (Aaltonen oli mainettaan laaja-alaisempi taiteilija, joka teki varhain jopa kubistisia veistoksia, myös maalasi.)

Peipon teos ei yritäkään tarjota historiatieteellistä analyysiä viittaamiinsa monisyisiin tapahtumiin. Tämä ei ole sen tehtävä eikä vähennä sen merkitystä. Se on yksi harvoja avoimesti, painokkaasti ja nimenomaan aidosti pasifistisia elokuvia mitä Suomessa on tehty. Kamera tutkii meihin suunnattuja kasvoja, suoria, haastavia, lävistäviä katseita. Teos osoittaa suurta pelkistyksen taitoa ja elokuvallista  ilmaisuvoimaisuutta. Äänetön, pidätetty tunne  - Aaltonen itse alkoi kuuroutua jo nuorena - kasvaa pakahduttavaksi.

Vaikka Graniittipoika on vain 10 minuutin pituinen, se on eittämättä yksi Antti Peipon pääteoksista. Se on myös hänen henkilökohtaisimpia töitään, Sijaisen ilmeinen rinnakkaisteos. Heikki Valpolan hienovaraisen musiikin myötävaikutuksella tunnemme olevamme isiemme ja isoisiemme historian suuren arvoituksen äärellä.

Graniittipoika sai kunniamaininnan Tampereen elokuvajuhlilla 1979.

Markku Varjola (2017)

No comments: