Thursday, May 10, 2018

Tulipää / Flame Top



Eldsjälen.
    FI 1980. P: P-Kino / Claes Olsson, Milja Mykkänen. D+SC: Pirjo Honkasalo, Pekka Lehto. DP: Kari Sohlberg. M: Heikki Valpola. S: Paul Jyrälä, Ossi Viskari. AD: Pentti Valkeasuo. Cost: Päivi Tiura, Tuula Koski. Set decorations: Kristiina Tuura. ED: Irma Taina.
    C: Asko Sarkola (Algot Untola / Maiju Lassila / Irmari Rantamala), Rea Mauranen (Olga Esempio), Kari Franck (publishing manager Avanto), Ari Suonsuu (Kalle), Esko Salminen (station master), Ritva Juhanto (Kurttuska), Matti Oravisto (Commander Feldt), Heikki Alho (little Puovali), Soli Labbart (Lassila's mother), Tuomo Railo (Esempio's son Sulo), Pirkka Karskela (young Algot), Markku Blomqvist (Lundberg, a worker), Gunvor Sandqvist (Anna Belostotskova), Esko Pesonen (the editor of Työmies), Antero Harpf (a rebellious officer), Esa Suvilehto (the priest of Nälkäsuo), Juri Rodionov (terrorist leader Rawitz), Pentti Kotkaniemi (an officer of the Russian army), German Lupekin (General Porunov), Toivo Tuomainen (the master of the house of Lassila), Arno Virtanen (a circus director), Aleksandr Zaharov (Minister of the Interior of Russia), Galina Galtseva (Magda). 155 min
    Introduced by Markku Eskelinen.
    Screened at Cinema Orion, Helsinki (Tribute to Pirjo Honkasalo in preparation of a Pirjo Honkasalo Masterclass, The Memorial Year 1918, Centenary of the death of Maiju Lassila), 10 May 2018

We are remembering the centenary of the death of Maiju Lassila / Algot Untola / Irmari Rantamala (28 Nov 1868 – 21 May 1918), one of the most beloved Finnish writers. He was killed a hundred years ago in the aftermath of the Finnish Civil War having been arrested by the White Guards. He was the last editor and finally the only journalist standing at the Työmies [Working Man] newspaper editorial office during the war. All other leaders had escaped. Lassila had appealed for armed defense in the beginning, but when defeat was certain he asked Reds to give up arms, avoid bloodshed, hold back revenge and hatred and focus on the future.

Markku Eskelinen who has championed Maiju Lassila recently in his magnum opus Raukoilla rajoilla, a counter-history of Finnish prose literature, in his introduction stated that in his opinion Lassila's biggest crime in the eyes of the White Guards was his writing about the landing in Finland of the Imperial German Army and his prognosis that Finland was about to become a colony of  Germany. Historical research has increasingly confirmed this. That would have happened had not Germany lost the war and had the Empire not fallen. Lassila was a hundred years ahead of his time.

I saw for the first time Tulipää which I missed at the time of the first run because I was abroad and also suffering from a fatigue of important epoch films with splendid production values.

Indeed, Tulipää is such a film, but there is much in it that is unique and extraordinary in Finnish cinema.

Maiju Lassila with his many different identities and writer profiles would be an exciting subject for a series of films. Here the focus is on the identity of Irmari Rantamala who wrote a hallucinatory giant anti-novel called Harhama [Tumbleweeds might be a possible translation for its name, or Lost Rambler] and who was the editor of Työmies in the Civil War. Bits and pieces of his other lives appear as a framework in the flashback structure. It all starts in 1938 when Lassila's remains are dug out of the mud of a pigsty and properly laid to rest.

There is passion and conviction in period atmosphere and detail. The art direction is more than decoration. There is a feeling of lived reality, with a touch of baroque exaggeration and ornamentation. Perhaps there is an affinity with the sensual world of a Russian Orthodox church.

The cinematographer Kari Sohlberg is at his best here. The cinematography and the mise-en-scène are gorgeous in juicy, lively colour. The wind, the water, the earth, the smoke and the mud are essential elements. The feeling for the raw and the windy is palpable as in other films by Pirjo Honkasalo and Pekka Lehto. It is not fair to say that they aestheticize squalor but they create highly expressive images from situations that are not beautiful nor sublime. They are masters of light in all seasons, and they also know how to use reflections. And deep space in many layers. The setpieces are striking but they are held in view for so long that there is an affinity with the tableau approach of early cinema.

Although there is a strong basic structure in the film, the storytelling is needlessly dragging. It was a mannerism of the time to have actors whisper dialogue.

The last fifty minutes are the strongest: the account of Maiju Lassila during the Civil War. There is a genuine epic feeling, a sense of dignity and tragedy. Lassila sees what is coming but he has the courage of his convictions. The dialogue of Lassila and Commander Feldt is an anthology piece. Both Asko Sarkola and Matti Oravisto give great performances. Lassila dies like a man. In his clenched fist a pen is found.

Rea Mauranen is also great as Olga, a strong and passionate woman abused by men and abusing them. He betrays Lassila but never forgets.

It was a pleasure to watch this juicy photochemical print made with a genuine appetite for colour.

BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY SAKARI TOIVIAINEN AND THE SYNOPSIS FROM FINNISH NATIONAL FILMOGRAPHY:
BEYOND THE JUMP BREAK: OUR PROGRAM NOTE BY SAKARI TOIVIAINEN AND THE SYNOPSIS FROM FINNISH NATIONAL FILMOGRAPHY:

Tulipää oli 1980-luvun maineikkaimpia ja kohutuimpia suomalaisia elokuvia. Aluksi siitä puhuttiin suurten tuotantokustannusten takia, minkä jälkeen se täytti lehtien palstoja Jussi-palkintojen kerääjänä, ulkomailla menestyneenä laatuelokuvana, Cannesin festivaalien virallisen sarjan osanottajana ja melkein Oscar-ehdokkaana.

Tulipää on kirjailijaelämäkerta, mutta se keskittyy Algot Untolan elämäntarinassa lähinnä kahteen vaiheeseen, joihin muut kohtaukset toimivat lähinnä siltoina. Toinen on kirjailijan myrskyisä suhde näyttelijätär Olga Esempioon, toinen on Untolan horjuminen muutoksen välttämättömyyden ja väkivaltaisten menetelmien moraalittomuuden välillä köyhälistön kurjuuden keskellä, sisällissodan raatelemassa punaisessa Helsingissä. Tulipää ei siis esittele kirjailija Lassilaa, vaan Harhaman ja Viimeisten kirjoitusten Ilmari Rantamalan. Näiden lähtökohtien mukaisesti elokuva jakautuu sekä sisällöllisesti että tyylillisesti kahtia. Suurta levottomuutta ja epäilyä kuvaavan, vahvasti omaelämä-kerrallisen Harhaman ja selkeään, vaan ei koskaan kaikennielevään solidaarisuuteen vallankumo-uksellista työväestöä kohtaan johtaneet kansalaissodan tapahtumat yhdistää Untolan monitasoinen ja särmikäs persoonallisuus. Julkisen ja yksityisen roolin välinen ristiriita on Untolalle tyypillinen niin Pietarin-vaiheen puukauppias-terroristina, opettaja-kirjailijana Nälkäsuolla kuin sodassa luokkien väliin jäävänä työläiskirjailijanakin.

Tyyliltään Tulipää muistuttaa itäeurooppalaisia klassikkofilmatisointeja. Sen ällistyttävän rikkaasti lavastetuissa kuvissa henkii sama kirjallisen perinteen ilmaisu, joka on näkynyt vaikkapa Wajdan, Makkin, Fabrin tai Mihalkov-Kontshalovin elokuvissa. Tarkkaan harkitut kuvarajaukset, pieniä yllät-täviä yksityiskohtia pursuavat lavastukset ja kiinnostavat leikkausideat edustavat sellaista laatuelokuvaa, jonka jokaisesta kuvasta voi lukea sanan taide isolla T:llä.

Tämä on myös Tulipään rasite. Keskittyessään yksittäisten kuvien ja kuvajoukkojen rikkaaseen ja ilmeikkääseen suunnitteluun elokuva jää jotenkin vaille luonnollista hengitystä tai sitä palavaa liekkiä, johon nimi viittaa. Rakenteellisesti se on sarja impressioita, joiden vaikuttavuutta ei voi kiistää, mutta jotka jäävät ilmaan. Kuvat ja äänet ovat pitkälle työstettyjä, mutta kantava voima puuttuu. Asko Sarkolan upeasti tulkitseman Untolan horjahtelu mielipuolisuuden rajoilla ja hänen henkisen hurmionsa liitto, jota tekijät ovat tapailleet erinomaisen sisäisen monologin muodossa, eivät viime kädessä kohtaa elokuvan visuaalista ilmaisua.

– Markku Tuulen (1983), Antti Lindqvistin (1983) ja muiden lähteiden mukaan.

SYNOPSIS FROM THE FINNISH NATIONAL FILMOGRAPHY (1999)

Helsinki 1938. Olga Esempio on nähnyt unessa, että "vainaja haluaa ylös maasta". Santahaminan sikolätistä kaivetaan Algot Untolan eli kansalliskirjailija Maiju Lassilan luut esiin Olgan, kustantaja Avannon ja lehtimiesten läsnäollessa. "Hän oli individi, miraakkeli", Olga sanoo. "Hän oli nero, tavattoman hauska mies", jatkaa Avanto.

Helsinki 1908. Pikkupoika Kalle tuo Avannon toimistoon paksun, multaisen käsikirjoitusnipun, saatteenaan juureksia ja kirje, jonka mukaan tekstiä ei saa lyhentää. "Riviäkään ette lyhennä", poika vahvistaa. Avanto seuraa Kallea köyhälistökortteliin, missä kirjailija työskentelee itseään ilmaisematta perunapellolla. Kirjailija ajattelee avaruuden tähtiä, ihmisen haluja ja himoja. "Oletko sinä meikäläisiä?", häneltä kysytään.

Takauma kirjailijan lapsuuteen: Algotin äiti on jumalinen, mutta isä korostaa, että on selvittävä "omin voimin eikä olemattoman jumalan hameenliepeissä." Isän kuoleman jälkeen äiti menee uusiin naimisiin. Algot haluaa kouluun mutta joutuu rengiksi. "Jumala, tapa minut nyt, niin näen että olet olemassa", poika uhittelee.

Pietari 1904. Algot Untola myöhästyy omista häistään. Hän toimii liikemiehenä ja sanoo kullan avanneen ihmisten sydämet ja ihmisten ovet. Tämä on kuitenkin vain kulissia, sillä Untola kuuluu terroristiryhmään, joka suunnittelee vihatun sisäministeri von Plehwen murhaa. Hän on yksi pomminheittäjistä von Plehwen vastaisessa attentaatissa, mutta kauhistuu nähdessään viattoman veren vuotavan ja pakenee Suomeen "metsien yksinäisyyteen".

Untola, "Algot Lassila", saa paikan Nälkäsuon kansakoulun opettajana ja alkaa kirjoittaa Harhamaa. Hän tutustuu naapurissa asuvaan Olga Esempioon, joka kutsuu hänet teelle ja esittäytyy näyttelijättäreksi. Tulipalon jälkeen Olga ja hänen poikansa muuttavat koululle. Untolan omaelämäkerrallisesta käsikirjoituksesta Olga lukee tehneensä "säälittävän vaikutuksen" ja lähtee poikansa kanssa muutamaksi päiväksi Vaasaan. Kun Olga palaa, Untola tunnustaa kaivanneensa häntä, ja heistä tulee rakastavaisia. Pappi valittaa heidän yhteiselämänsä herättävän pahennusta seurakunnassa ja painostaa Untolaa: "Emme tee tiliä elämästämme yhdellekään ihmiselukalle", tämä vastaa. Olga tulee raskaaksi ja synnyttää tyttölapsen, joka kuitenkin kuolee - Untola syyttää Olgaa, joka ei vartalonsa vuoksi ole halunnut imettää vauvaa.

Haapamäen asema 1907. Untola jatkaa matkaa ja jättää käsikirjoituksensa Olgalle, josta tulee asemapäällikön rakastajatar. Untola palaa jouluna ja kiivaan yhteenoton jälkeen syyttää Olgaa huoraksi. Aamulla Olga kaataa rikkihappoa nukkuvan miehen sukuelimille.

Helsinki 1917. Untola elää yhä köyhälistökorttelissa. Irmari Rantamalan nimellä hän lähettää Työmies-lehteen kirjoituksen, jota Kalle saattelee jälleen: "Riviäkään ette lyhennä!" Helsingin venäläisen kasarmin ruokalaan tulee tieto Venäjän vallankumouksesta ja tsaarin kukistumisesta. Muuan venäläinen upseeri nöyryytetään ja ammutaan. Olga varoittaa Avantoa, että Maiju Lassila on vallankumouksellinen Rantamala, joka kirjoitti Harhaman kostaakseen hänelle.

27.1.1918 julistetaan vallankumous myös Suomessa. Punakaarti ottaa vastaan vapaaehtoisia ja Rantamala kirjoittaa Työmies-lehdessä, että aseisiin nousu on tilanteessa ainoa vaihtoehto. Huhtikuussa saksalaiset nousevat maihin Hangossa ja lähestyvät Helsinkiä. Punaisten esikunta siirtyy Viipuriin ja Työmiehen päätoimittaja on varannut lipun myös Rantamalalle. Kallen äiti kuolee vahingonlaukaukseen punakaartilaisten valmistautuessa kaupungin puolustukseen. Kalle haluaa kostaa ja saa hankituksi kiväärin, mutta Untola ottaa sen pois: "Ei yksityinen kosto auta", hän sanoo Kallelle ja vetoaa turhaan punakaartilaisiin aseiden laskemisen puolesta: "Suurin voima on sydämessä ja sen varassa on kestettävä."

Untola pakkaa tavaransa ja asettuu Työmiehen tyhjään toimitukseen, josta löytyy yksi kirjapainotyöläinen: "Pankaa koneet käyntiin", hän sanoo ja alkaa kirjoittaa. Helsinki vallataan, voittajat juhlivat ja teloitukset alkavat. Untola on vangittujen joukossa. Valkoisten komendantti kutsuu hänet luokseen, nostaa esiin miehen kirjailijauran Irmari Rantamalana ja Maiju Lassilana ja lupaa lyhentää syytekirjelmää, jos tämä suostuu tuomitsemaan punakapinan. Untola ei taivu, vaan toteaa nälän, sodan ja verenvuodatuksen olevan suurempia rikoksia kuin kapina. Olga käy katsomassa Untolaa ja tuo leivoksia, tämä pyytää Olgaa järjestämään lainopillista apua Avannon kautta. "Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista", Untola kirjoittaa.

Teloitettavia Santahaminaan kuljettava laiva lähtee kuitenkin jo seuraavana aamuna. Untola on vankien, Avanto tapausta todistavien herrojen joukossa. Laivalla syntyneen kärhämän seurauksena Untola työnnetään yli laidan ja hänet ammutaan veteen. "Tästä ei sitten puhuta", Avanto sanoo. Valokuva Santahaminasta 21.5.1918: elokuvan lopputekstin mukaan kuva otettiin laivan saavuttua punavankien teloituspaikalle - kirjailijan ruumis näkyy rattailla joukon keskellä.

- Suomen kansallisfilmografia 8:n (1999) mukaan

No comments: